Lapsiporno ja sensuuri

Niin, se syyhän tälle uudelle blogille oli se, että halusin kirjoittaa tuosta lapsipornon ja sananvapauden risteämiskohdasta. Mielenosoitus aiheen tiimoilta on sovittu ensi tiistaiksi, ja vaikka en sinne olekaan itse pääsemässä, niin olisi kiva jos oma, toivoakseni järkiperäinen selvitykseni asian taustoista inspiroisi muita pohtimaan asiaa ja kenties osallistumaan mielenosoitukseen hyvän, joskin abstraktin asian puolesta.

Taustaa

Tässä ”lapsipornokohussa” on kysymys kolmesta asiasta: ensinnäkin on vuoden 2007 alussa voimaan astunut laki lapsipornografian levittämisen estotoimista: kyseinen laki sallii Suomen poliisin laatia ja pitää salassa listoja verkkosivuista, jotka välittävät lapsipornoa (määritelty tuon lain puitteissa lasta esittävien sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien kuvien levittämisenä); lain tärkeämpi kohta on se, joka eksplikoi internet-palveluntarjoajien ja muiden teleyhtiöiden oikeuden olla välittämättä lapsipornoa asiakkailleen. Laki ei tätä suoraan sano, mutta käytännössä tarkoituksena on siis poliisin kerätä, päivittää ja välittää teleyhtiöille sensuurilistaa lapsipornoa tarjoavista verkkosivuista, jotta nämä sitten puolestaan voivat estää käyttäjiltään pääsyn näille sivuille. Laki myös määrää, että tässä toiminnassa käyttäjälle pitää välittää tieto siitä, että tiedonkulku on estetty poliisin sensuurin toimesta.

Tuo laki on aiheuttanut valmisteluvaiheesta asti runsaasti kritiikkiä sananvapausasioista kiinnostuneissa piireissä, mutta vasta kohun toinen vaihe tämän vuoden alussa aloitti tämän nykyisen sirkuksen: sananvapaus- ja lapsipornoasiaa pitkään tutkinut aktivisti Matti Nikki on julkaissut jo pidemmän aikaa sivustoa lapsiporno.info, jossa hän kokoaa aihetta koskevaa uutisointia, omia kirjoituksiaan ja ennen kaikkea listaa poliisin sensuroimista verkkosivuista; kuten muistamme, laki määrää poliisin sensuurilistan salaiseksi, joten Nikki on selvittänyt listan osoitteita troolaamalla niitä verkosta koneellisesti. Tämän vuoden alusta poliisi liitti Nikin sivuston sensuurilistalleen kaikesta päättäen laittomasti; kyseinen lakihan sallii sensuroida vain lapsipornografiaa levittäviä sivustoja, mitä Nikin sivusto ei siis tee. Tästä taas sananvapausaktivistit eivät pitäneet, sehän oli kuin suoraan pahimmista ennustuksista: poliisi rupeaa käyttelemään sensuurikoneistoa luovasti ja ylittää toimivaltuutensa tai ainakin venyttää niitä.

Tuon käänteen aiheuttama runsas julkinen meteli houkutti sitten kolmannen käänteen, eli ministeritason kommentin: nykyinen viestintäministeri, kokoomuksen Suvi Lindén päätti nimittäin puolustaa kritisoitua lakia edeltäjänsä puolesta syyttämällä lain arvostelijoita lapsipornografian puolustajiksi näin: ”Missään tapauksessa en voi hyväksyä sitä, että lapsipornon levittämisestä keskustellaan ikään kuin sananvapauden testaamisena. Kyseessä on törkeä rikos, johon suhtautumisessa pitää olla yhtä tiukat pelisäännöt kuin vastaavan materiaalin jakamiseen esimerkiksi painotuotteina.”

Lindénin eittämättä hyvää tarkoittavat sanat on otettu vähemmän kuin positiivisesti vastaan niissä piireissä, joita vastaan hänen kritiikkinsä kärki kohdistuu: Lindénhän sanoo tässä kiertoteitse, että tuota yllä esiteltyä lakia ei saa kritisoida sananvapausperustein, koska lapsipornon pysäyttäminen on niin tärkeää. Kerron kohta tarkemmin siitä, mitä tuossa laissa nyt tarkalleen ottaen kritisoidaan, mutta sanottakoon että asiasta ääntä pitäneet tahot ovat olleet aika yksimielisiä siitä, että Lindén ei nähtävästi ymmärrä, mitä perustuslaillisuus tai johdonmukainen ajattelu tarkoittavat.

Lindénin jälkeen keskusteluun ovat osallistuneet niin puoluekoneistot kuin yksityisetkin ihmiset, kuten minä nyt tässä. Vaikka tämä ei varmaankaan ole totta koko kansakunnan osalta, ääntä pitäneistä ihmisistä enemmistö on tuominnut niin lain kuin Lindéninkin varsin voimakkaasti. Seuraavassa kerron vähän tarkemmin siitä, millaisia ongelmakohtia minä näen tässä asiassa:

Näkökohtia

Tavataan sanoa, että tämä laki olisi perustuslain vastainen; en ole siitä niin vakuuttunut. Vaikka en mikään lakimies olekaan, niin voinen kuitenkin todeta, että laki niin kuin se on kirjoitettu koskee vain poliisin mahdollisuutta ylläpitää salaista luetteloa, jonka se toimittaa palveluntarjoajille, joilla taas on oikeus vapaaehtoisesti ja omasta halustaan toimeenpanna sensuuri. Jos teleyritys tässä nähdään palvelun myyjänä, niin ei sillä ole mitään erityistä velvoitetta myydä asiakkailleen ”täyttä ja sensuroimatonta internettiä”. Asiakkaalla on tietysti myös mahdollisuus vaihtaa palveluntarjoajaa, jos oman toimittajan palvelu ei miellytä. Tilanne olisi varsin erilainen, jos sensuuri olisi pakollista.

Pääasiallinen ongelma ei kuitenkaan ole laillisuus, vaan kysymys on menettelytavasta ja arvoista. Muunmuassa seuraavia käytännön huomioita on esitetty:

  • Poliisin sensuurilistojen salaisuus tekee vaikeaksi ja joissain tapauksissa käytännössä mahdottomaksi valvoa poliisin toimintaa tässä asiassa. Sensuroitu taho ei saa tietää sensuurista, jos ei satu käyttämään suomalaisen teleyrityksen palveluita, koska sensuuri ei näy ulkomaille eikä poliisi ilmoita kohteeksi ottamilleen tahoille sensuurilistalle joutumisesta. Suomalainen yleisö taas ei voi sensuurin toimiessa tosiasiassa tarkistaa, että onko sensuroitu sivusto sensuroitu syystä. Näin siis ainoa taho, joka poliisia tässä asiassa valvoo, on poliisi itse, kun kellään muulla ei ole realistista mahdollisuutta poliisin tekemiä päätöksiä tarkistaa.
  • Poliisin asiantuntemus on helppoa asettaa kyseenalaiseksi tässä asiassa jos vain yllä mainitun listan salaisuuden osaa jotenkin kiertää. Erityisesti voi ihmetellä, miksi sensuurilistojen tuottamista ei ole annettu tehtäväksi valtion elokuvatarkastamolle, jolla on kokemusta, asiantuntemusta ja organisaatio tämäntyyppiseen työhön. Minun silmääni alustavasti varsin vakuuttava Matti Nikin selvitys kertoo, että tuhannesta tutkitusta sivusta hieman alle prosentti sisältää lapsipornoa, noin 2% sisältää linkkejä lapsipornosivuille (mikä siis itsessään ei ole laitonta) tai on muuten harmaata aluetta, 4% sisältää kuvia lapsimalleista vaatteet päällä, 85% sisältää laillista pornoa, 7% on kuolleita sivuja ja loput, noin yksi prosentti, eivät liity asiaan yhtään mitenkään. Kaikkiaan poliisin listaan sisältyy nähtävästi noin 1500 sivua, joten kovin paljoa nuo prosentit eivät tuosta voi heittää ja varmasti turhaan sensuroitujen sivujen osuus kokonaismäärästä on yli 90%.
  • Käytetty sensurointimetodi on teknologiansa puolesta täysin tehoton ja triviaali kiertää käytännössä. Toisin sanoen tällainen sensuuri ei estä motivoitunutta yksilöä millään tavoin. Paitsi että valtaosa lapsipornon levityksestä tapahtuu muualla kuin WWW-verkossa (erilaisia internet-protokollia, joilla tietoa voidaan siirtää, on lukuisia; www-sivut ovat vain jäävuoren huippu) ja jää siis auttamatta tämän sorttisen sensuurin ulkopuolelle, on nyt käyttöön otettu sensurointimetodi triviaalia kiertää. Itselläni meni siihen viisi minuuttia, enkä suinkaan ole mikään hakkerihirmu. Mikä vakavampaa, itse sensuuriteknologian olemassaolo helpottaa atk-lukutaitoisen pedofiilin lapsipornohakua, koska palveluntarjoajien uudelleenohjaus poliisin sensuurisivulle kertoo käyttäjälle, että poliisi uskoo kyseisen linkin takana olevan lapsipornoa. Tällä samalla periaatteellahan Matti Nikkikin on oman listansa sensuroiduista osoitteista kerännyt. Näin siis aloitteleva internet-lapsipornon käyttäjä voi helposti päästä etsimänsä, yleensä hyvin hankalasti löydettävän materiaalin jäljille seuraamalla poliisin sensuurin jättämiä jälkiä.
  • Poliisi on nähtävästi kertonut, että he eivät pyri sulkemaan tai tiedottamaan kansainvälisille kollegoilleen löydettyjen laittomien sivustojen olemassaolosta. Rehellisyyden nimissä on todettava, että yksi hyvä syy tähän on se, että Suomen poliisi on nähtävästi saanut sensuurilistansa näiltä samaisilta ulkomaisilta yhteistyökumppaneiltaan eikä siis ole tehnyt itsenäistä tutkimusta lapsipornon levitykseen. Tästä huolimatta valitun toimintatavan moraalisuus arveluttaa: sen sijaan, että poliisi yrittäisi pysäyttää lapsipornon levityksen määrätietoisella ja tehokkaalla toiminnalla, se piilottaa asiaan liittyvät tietonsa ja käyttää niitä tehottoman sensuurijärjestelmän ylläpitämiseen. Vaikka muistammekin, että poliisi toteuttaa tässä asiassa vain ministeritason opastusta, niin ei heitä silti luulisi mikään estävän ottamasta myös oikeita askelia itse ongelman ratkaisemiseen.
  • Yllä luetelluista kohdista seuraa kenties se käytännössä vakavin kohta: kun huomiomme keskittyy tähän sensuuriasiaan, on sitä puolustavien poliitikkojen helppoa esittää asia niin kuin lapsipornoa ja pedofiliaa vastaan taisteleminen olisi kiinni tästä yhdestä laista ja yhdestä menettelytavasta, oli se sitten miten puutteellinen tahansa. Näinhän asia ei ole, vaan päinvastoin tämän lain hyväksyminen ja voimavarojen hassaaminen sen toteuttamiseen vain lakaisee itse ongelman maton alle; lapsipornon levittäminen voi jatkua rauhassa uutisryhmissä, migratoituvissa verkkoyhteisöissä, P2P-verkoissa ja muissa vastaavissa, kun taas suomalaiset voivat nukkua rauhassa tietäen, että poliisi kyllä sensuroi heidän internettiään, eikä siis mitään sen enempää tarvitse tehdä.

Vaikka nämä käytännön seikat osoittavatkin voimakkaasti valitun lapsipornon vastaisen strategian tehottomuuden suuntaan, on asiassa minun mielestäni myös vakavampikin puoli, nimittäin periaatteellinen:

Itse ongelma

Lapsipornosta ja sensuurista käydyn julkisen keskustelun voimakas vivahde on ollut ajatus siitä, että lasten suojeleminen oikeuttaa lapsipornosensuurin. Niinkin pitkälle on menty ihan ministeritasolla, että sensuuria periaatteesta vastustavat ihmiset on leimattu lapsipornon kannattajiksi ja kaikkien lasten vihollisiksi siksi, että he uskaltavat vastustaa kyseistä lakia. Tämä moraalisen paniikin lietsominen on halveksuttavaa ja alhaista, eikä kuulu eurooppalaiseen, liberaaliin sivistysvaltioon!

Lapsiin vetoaminen on demokratioiden politiikassa todettu niin hyväksi tunnetason liikkeeksi, että se on muuttunut asiaa tuntevilla tahoilla jo kliseeksi. Kyynisenä, lukeneena nuorena miehenä joka ei edes erityisemmin halua perustaa perhettä minun on välillä vaikeaa muistaa, miten tehokas tämä laskelmoitu liike yhä edelleen on aivan liian monien ihmisten parissa. Poliitikon ei tarvitse muuta kuin vedota lasten suojelemiseen (kenen lasten?), niin mikään mitä hän tekee ei voi olla väärin. Esimerkiksi väärin ei voi olla se, että poliisi sensuroi internettiä alle 1% osumatarkkuudella, ilman asiantuntemusta, valvontaa, ilmoitusvelvollisuutta tai valitusoikeutta.

Tässä kohtaa voinkin vetäistä esiin vanhan kunnon porttiteorian: yksi iso syy sananvapausaktivisteille vastustaa tätä sinänsä arkielämässä harmitonta lakia on pelko siitä, että ennakkotapauksen vahvistamana maamme konservatiiviset (lue: muiden elämään puuttuvat) piirit saavat lisää oikeutusta uusille sensuurin ja poliisivallan väärinkäytön tapauksille. Jos hyväksymme lapsipornon tapauksessa viattomien ihmisten kärsimisen sensuurin kourissa (muistakaamme, että nähtävästi vain yksi sadasta poliisin sensuroimasta sivusta sisältää lapsipornoa), luovumme siinä jo yhdestä oikeusvaltion tärkeimmästä periaatteesta, kun innossamme jahdata syyllisiä sensuroimme myös ilolla kenet hyvänsä muun. Jos sallimme salaisen, mielivaltaisen sensuurin tässä yhdessä tapauksessa, niin sitten kysymys ei ole enää siitä, onko valtiolla oikeutta toimia näin, vaan ainoastaan siitä, missä olosuhteissa voimme tehdä ”kompromisseja” näiden perusarvojen tiimoilta. Ei ole vaikeaa kuvitella, että ihminen, joka on valmis rankaisemaan viattomia ja sallimaan salaiset poliisioperaatiot yhdessä asiassa, olisi valmis tekemään niin myös toisessa. Siinä ovat sitten vähemmistöjen oikeudet helisemässä, jos mikä vain politiikan päiväperho voi ratsastaa eduskunnassa läpi lain, joka sallii poliisin hyökätä salaisesti kenen vain kimppuun päivän muotimörön varjolla. Nyt jo lapsipornosivustojen sensuroiminen on ymmärtääkseni inspiroinut eduskunnassa joitakin tahoja harkitsemaan rahapelien vastaavaa sensuroimista; miksipäs ei, kun periaatetasolla hyväksytty on kerran hyväksytty, että näin voidaan tehdä. Onhan näin demokratiassakin paljon helpompaa, jos voi estää ikäviksi kokemiltaan tahoilta tiedonvälityksen ja kuulluksi tulemisen mahdollisuuden sen sijaan, että veisi heidät hankalasti oikeuteen ja joutuisi perustelemaan ajojahtinsa oikeutuksen tuomioistuimellekin.

Tässä asiassa on ongelmallista ennen kaikkea se, että laki saa nähtävästi olla miten hölmö tahansa ja niin väärinkäytöksille altis kuin vain sattuu olemaan, kunhan sen nimessä lukee ”lapsipornoa vastaan”. En ole vielä lukenut minkäänlaista puolustusta tälle laille, joka ei perustuisi siihen, että sen kritisoiminen itsessään tekee arvostelijan mielipiteen poliittisesti epäkelvoksi, koska eihän kenelläkään kunnon ihmisellä voi olla mitään lapsipornon leviämisen estämistä vastaan. Minun luottamustani poliittiseen keskusteluun ei lisää se, että itse asiasta keskustelevia tahoja ovat vain KRP ja sananvapausaktivistit, samalla kun poliitikkojen osalta on epäselvää, tietävätkö he edes mitä heidän laissaan lukee ja mitä se tarkoittaa suhteessa todellisen maailman teknologian ja sosiologian faktoihin.

Rakentavampia ratkaisuja

Vaikka en voikaan puhua muiden puolesta, niin omasta puolestani voin sanoa, että eniten minua risoo tuossa lapsipornolaissa a) sen tehottomuus ja b) poliisin ilmoitusvelvollisuuden puute, valitusoikeuden puute ja sensuurilistojen salaisuus. Nämä ovat siinä mielessä toisistaan erotettavia juttuja, että vaikka sensuuri ei siis teekään muuta kuin saa sitä puolustavat poliitikot näyttämään hyvältä konservatiivipiireissä, niin ainakaan siitä ei olisi niin paljoa periaatteellista haittaa jos se toteutettaisiin julkisesti, oikeusistuimen päätöksellä ja siten, että poliisi ilmoittaa asianosaisille ja yrittää sulkea palvelut, jotka sensuroitavaksi tuomitaan. Vaikka en uskokaan sensuurin olevan toimiva ratkaisu itse lapsiporno-ongelmaan, niin nuo muutokset menettelytapoihin (ja lakiin, mitä tulee listojen salattavuuteen) ainakin kunnioittaisivat vapaan oikeusvaltion periaatteita. Nykyinen käytäntö näyttää siltä, että KRP on valjastettu kulttuuripoliittisen ajojahdin salaiseksi käsikassaraksi, joka ilman yhteisön valvontaa ja aktiivista hyväksyntää metsästää yössä ja suojelee meitä asioilta, joista emme tiedä mitään. Ihan kiva, mutta ei tosiaankaan avoimen hallinnon periaatteiden mukaista!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: