Innostuin tässä puhelinmyynnistä – tarkemmin sanoen, innostuin tutustumaan asiaan liittyvään lainsäädäntöön. Oikeastaan taustalla ei edes ole mikään äskettäinen puhelinmyyntikontakti, vaikka pari päivää takaperin joku soittikin Suomen Gallupista – en tapaa mennä ballistiseksi markkinointitutkimusten vuoksi, nehän ovat ilmaista päätösvaltaa, kun pääsee panemaan oman mielipiteensä tutkimuksen tilaajan tilastoihin. Tiedä nyt sitten, että miksi innostuin siis lukemaan Internet-materiaaleja puhelinmyynnistä, mutta johtopäätös oli selvä – suoramarkkinointi on yhteiskunnalle myrkyllinen ja arvopohjaa syövyttävä ilmiö.

Faktoja suoramarkkinoinnista

Suoramarkkinointi on sellaista markkinointia, joka suunnataan suoraan kuluttajalle. Maan laki on sillä lailla jännä, että se erottelee erilaisia suoramarkkinoinnin medioita ja rajaa niitä eri tavoin. Esimerkiksi sähköistä suoramarkkinointia, jolla tarkoitetaan sähköpostia ja tekstiviestejä, saa tehdä vain asiakkaan nimenomaisesta suostumuksesta, eli aktiivisesti kerätyn asiakaslistan mukaan. Toisaalta postitse toimitettavaa materiaalia ja puhelinsoittoja saa sitten tehdä kelle vain, elleivät nämä ole sitä erikseen kieltäneet.

Tämä suoramarkkinoinnin kieltäminen onkin sitten siitä jännää puuhaa, että periaatteessa se pitää tehdä jokaiseen suoramarkkinointia harjoittavaan yritykseen erikseen, ja sen voi kieltää vain yksityishenkilö – yrityksen pitää osana normaalia kaupallista toimintaa ottaa vastaan tarjouksia. Kenties tämän asiantilan sietämättömyyden vuoksi suoramarkkinoijien oma etujärjestö ylläpitää yhteistä kieltorekisteriä, johon yksityishenkilö voi toimittaa puhelinnumeronsa yhdellä puhelinsoitolla. Tämä puhelu tehdään maksulliseen numeroon ja kielto on voimassa kolme vuotta kerrallaan, eli mikään pysyvä ratkaisu tämä ei ole. Lisäksi Internet-keskustelut tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että Suoramarkkinointiliiton rekisteri kattaa vain alalla vakiintuneet isot yritykset, mikä käytännössä tarkoittaa että merkittävä osa alan toimijoista paskat nakkaa markkinointikielloille.

Suoramarkkinointia rajoittavat joissakin suhteissa Suomessa erittäin tiukat säädökset, tiukemmat kuin monessa muussa maassa. Asiakkaan palautusoikeus on laaja ja mielivaltainen, noin esimerkiksi, ja myyjän on yleensä mahdotonta osoittaa, että asiakas on edes tilannut tuotteen jota yrittää palauttaa.

Miksi suoramarkkinointi on tarpeen?

Suoramarkkinointi on erittäin kannattavaa taloudellisesti. Esimerkiksi lehtitilausten myyntikanavana puhelinmyynti on jo vuosikymmeniä ollut Suomessa hallitseva ratkaisu. Se työllistää nähtävästi tuhansia ihmisiä ympäri maan ja on monelle otollinen työ; tehtävä ei vaadi koulutusta, sitä voi tehdä kotoaan ja työajat joustavat mukavasti. Palkkakaan ei ole huono jos tekee töitä jollekin paremmista alan firmoista.

Miksi tämä syö miestä?

Puhelinmyynti puhuttaa suomalaisia Internetissä, miltei missä vain voi avata keskustelun aiheesta ja saada loputtoman virran kommentteja, kokemuksia ja mielipiteitä. Suurin yksittäinen ryhmä näiden keskustelijoiden joukossa ovat ärtyneet kansalaiset, joiden mielestä on perseestä vastailla puhelimeen ja kuunnella myyntipuheita pitkin päivää. Olen itse asiassa samaa mieltä: ei ole mukavaa herätä vastaamaan puhelimeen keskellä päivää työyön jälkeen ja kuunnella puoli minuuttia, ennen kuin myyjä saa kakistettua ulos, että hän on myymässä jotakin. Tässähän ei nyt ole sitä optiota että jättäisin normaalin puhelimitse tapahtuvan kanssakäymiseni ystävien ja kollegoiden kanssa käymättä sulkemalla puhelimen – asialliset ja tärkeät puhelut pitää pystyä päästämään läpi, vaikka sattuisinkin kulloinkin olemaan nukkumassa, suihkussa tai missä vain.

Tämä jälkimmäinen näkökulma tulee Internet-keskustelujen toiseksi suurimmalta yksittäiseltä ryhmältä, eli puhelinmyyntiä ennen tai tänään harjoittavilta ihmisiltä. He kirjoittavat yleensä siitä, miten huonosti puhelinmyyjiä kohdellaan ja miten mukavaa on olla kohtelias ja miten ikävää on, kun toinen vinoilee puhelimessa rehelliselle ihmiselle, joka yrittää vain tehdä työtään. Vähintään asiakkaan velvollisuus on olla kohtelias kertoessaan, että kontakti ei nyt kiinnosta.

On kuitenkin outoa että minun tarvitsee puolustella sitä, että en halua puhelimen pirinän keskeyttävän arkirutiineitani. On outoa, että markkinoilla ei ole puhelinliittymää, joka aktiivisesti ja oletusarvoisesti olisi puhelinmyynnin ulottumattomissa. (Tuossa olisi jo lisäarvoa, sano.) On outoa, että minun pitää soitella maksullisiin numeroihin parin vuoden välein, ja silloinkin vain liittyäkseni rekisteriin, josta puolet maan suoramarkkinoijista ei välitä ja toinen puoli hakee yhteystietoja käyttääkseen niitä myöhemmin niiden vanhentuessa.

Entä roskaposti, ovelta ovelle kaupustelu ja feissarit?

Sanottakoon, että jos pääsen joskus suunnittelemaan helvetin arkkitehtuuria, niin siellä on feissareille oma paikkansa heti puhelinmyyjien vieressä. Samoin mainospostin jakajille – hirmu epäreilua, kun kaikki kolme ammattiryhmää koostuvat naiiveista teineistä jotka eivät muuten saa kaljarahoja kokoon eivätkä ymmärrä kesätyöpaikkansa moraalittomuutta, mutta metafyysiset rangaistukset nyt ovat vain perinteisesti kohtuuttomia.

En kuitenkaan nyt keskity syvemmin näihin muihin maanvaivoihin, lähinnä koska täsmälleen sama diskurssi koskettaa heitä siinä kuin puhelinmyyjiäkin. En edes joudu feissareiden kynsiin muulloin kuin pääkaupungissa liikkuessani, joten he eivät ole samalla lailla paskalistani kärjessä kuin puhelinmyyjät.

Miten tähän on päädytty?

Sanoisin, että puhelinmyynnin ja muunkin suoramarkkinoinnin normit ovat muotoutuneet historiallisesti ja kalkkiutuneet osaksi lakia ja käytäntöä olosuhteissa, jotka poikkeavat nykyajan informaatiotulvasta aika oleellisesti. Esimerkiksi puhelinmyynti, joka kehitettiin nähtävästi 1950-luvulla, ei varmaankaan ollut ensimmäisinä vuosikymmeninään kummoinenkaan ärsyke tai maanvaiva. Tilanne nyt vain on oleellisesti erilainen tänä päivänä, kun markkinointiviestiä pukkaa joka tuutista yhä enemmän. Tämä näkyy konkreettisesti siinä, miten sähköpostimarkkinointia kohdellaan – jos laista pitäisi päätellä, niin sähköpostin lähettäminen eli spämmääminen on paljon isompi rikos kuin puhelimitse potentiaalisen asiakkaan lähestyminen, mikä on vähän erikoista jos asiaa tarkastelee näiden mainonnan muotojen sosiaalisen hinnan (alempana tästä lisää) kantilta.

Luonnollinen johtopäätös tästä näkemyksestä on tietysti se, että järkiyhteiskunnassa panisimme pelisääntöjä uusiksi hieman vikkelämmin, mikä sitten voisi johtaa normien yhdenmukaistumiseen, yksinkertaistumiseen ja tasapuolisuuteen. Jos se spämmääminen on ongelma, niin samalla lailla tämä on tämä puhelinmarkkinointikin sitä. Kuka haluaa ilmoittaa jokaiselle spämmerille erikseen, että ei halua tältä enää markkinointipostia? Perustetaan sitäkin varten kolmen vuoden välein vanhentuva rekisteri, johon ilmoittautuminen maksaa viitosen. Jos kuulostaa älyttömältä, niin voi pohtia mikä roti tässä on puhelinmarkkinoinnin suhteen.

Miksi markkinointi on paha?

Tässä välissä vähän sosiologiaa, ihan siksi että suoramarkkinointiystävämme, joiden elanto on kiinni tästä, tykkäävät vähätellä asiaan liittyvää vitutusta ja pahaa mieltä. Nythän on niin, että yhteiskunta voi toimia oikeudenmukaisesti kummin päin vain: suoramarkkinointi voi olla vapaata kuin mikä, tai sitten sitä voidaan rajoittaa hyvinkin ankarasti. Kumpikaan ei ole noin niinkuin moraalisesti ylivertainen ratkaisu, kunhan kaikki toimivat reilusti samalta pohjalta kilpaillessaan markkinaeurosta.

Tilanne ei kuitenkaan ole enää näin yksinkertainen, kun tarkastellaan yhteiskunnallisia arvoja ja sitä, että mistä tämä suoramarkkinoinnin taloudellinen kannattavuus johtuu. Nythän on niin, että kaiken sorttinen suoramarkkinointi käyttää jossain määrin hyväkseen yhteistä, yhteisöllistä kontaktipintaamme muihin ihmisiin. Esimerkiksi näin:

• Puhelinmyynti on tehokasta, koska sillä tavoitetaan ihminen hänen kotoaan ja saadaan hänet juttusille toisen ihmisen kanssa. Voidaan herättää tarpeita, vakuuttaa ja käyttää hyväkseen toisen kohteliaisuutta ja puhelinetikettiä. Runsas puhelinmyynti on omalta osaltaan mukana siinä, jos ihminen menettää kärsivällisyyttään puhelinkeskustelua kohtaan ja alkaa kohdella keskustelukumppaniaan epäihmisenä – eivät ne ole ihmisinä siellä puhelimessa ne kauppiaat, kyllä ne ovat ihan myyntiprovisionsa perässä.
• Feissaus on samalla tavalla tehokasta juuri siksi, että siinä ratsastetaan sosiaalisella paineella olla kohtelias, käydä tasaveroiseen dialogiin ja uskoa parasta keskustelukumppanista. Tietenkään tilanne ei oikeasti ole tämä, feissarihan on harjoitellut dialogin ja sen hallitsemisen huolella etukäteen saadakseen sen etenemään haluamaansa suuntaan.
• Kun feissari tulee omalle ovelle, myi hän sitten afrikkalaisia lapsia tai tauluja, yhdistetään siinä puhelinmarkkinointi feissauksen vahvoihin puoliin: ihminen napataan kotoaan yllättäen markkinointimyllytykseen, jossa hyödynnetään kokonaisvaltaisesti tämän kasvatusta ja sosiaalistumista yhteiskuntaan osana psykologista hyökkäystä.
• Paperilla tuodut mainokset ovat tehokkaita, koska ne odottavat ihmisen itse valitsemaa hetkeä tutustua niihin. En pidä tätä ollenkaan niin pahana kuin noita muita, mutta ei se näistä tietysti hyvääkään asiaa tee – jos ei muuta, niin mainokset pitää kantaa paperinkeräykseen, mikä on aina lisää työtä.

Tässä huomaa tietyn teeman, eli sen että suoramarkkinointia voi luonnehtia filosofisesti niin, että siinä louhitaan sosiaalista pääomaa ja tuotetaan rahaa. Suoramarkkinointi ei olisi niin tehokasta, jos siinä ei olisi jotakin etua verrattuna muihin markkinoinnin muotoihin. Tämä etu syntyy tasan tarkkaan siitä, että yhteiskunnallisina olentoina haluamme olla sympaattisia kanssaihmisiämme kohtaan. Jos ihmiset kohtelisivat todellakin aina ja kaikkialla puhelinmyyjiä ja feissareita täydellisen skeptisesti ja ilman preferenssiä verrattuna elottomaan passiiviseen markkinointiin, niin eihän se voisi olla mitenkään kannattavaa – ihmiselle kuitenkin pitää maksaa palkkaa.

Kauhistuttava totuus tässä taustalla kuitenkin on, että suoramarkkinoinnin yleistyminen kirjaimellisesti pakottaa meidät yhteisönä toimimaan juuri näin: me todellakin sopeudumme kohtelemaan feissareita ja puhelinmyyjiä kyynisen välinpitämättömästi ja jopa vihamielisesti; se on luonnollista ihmiselle, että hän pääsee yli luonnollisesta kohteliaisuudestaan repivällä epäkohteliaisuudella. Ongelma on siinä, että tehdäksemme tämän joudumme oleellisesti luopumaan piirteistä, jotka olisivat toisenlaisessa yhteiskunnassa hyve, eli avoimuudesta ja sosiaalisesta empatiasta. Emme yksinkertaisesti jaksa kuunnella kadulla toisen murheita, eikä meidän enää pidäkään – feissarien lauma pitää kyllä huolen siitä, että viimeinenkin ropo sujahtaa järjestäytyneiden kerjäläisten taskuihin jos kansalainen ei opi kieltäytymään. Siis ainoa suoramarkkinointia kurissa pitävä voima on yhteisömme kovettuminen sosiaalista kontaktia kohtaan. Tämä taas on perseestä muunmuassa siksi, että käytännössä tämä kehityskulku näkyy ihmisten vihamielisessä suhtautumisessa “kaupallisuuteen”, mikä vaikeuttaa rehellistä yrittämistä ja palveluntarjontaa. Ihmisten on yksinkertaisesti pakko tehdä selvä pesäero julkisen ja yksityisen minänsä välille kun suoramarkkinoijien armeijat kyttäävät pienintäkin heikkouden osoitusta päästäkseen toisen kukkarolle. Tilaa empaattiselle julkiselle minälle ei yksinkertaisesti ole.

Aika fanaattista, eikö?

Todellakin, olen tässä asiassa ehkä lievästi fanaattinen. Uskon esimerkiksi, että nykyaikainen kaupallistunut yhteiskuntajärjestys pitkälti ylläpitää keinotekoista kulutuksen tasoa valtavan markkinointikoneiston voimin. Ihmiset altistetaan lapsesta asti valtaville sosiaalisille paineille, joita ei esiteollisen yhteiskunnan tapaan aseta heidän yhteisönsä, vaan kaupallinen media. Meille opetetaan keinotekoisia tarpeita, jotka iskevät säälimättä ihmisen keskeisimpään identiteettiin ja minäkuvaan.

Sikäli kuin laajemmilla käsityksilläni on väliä, kannatan toki ehdotonta mielipiteen- ja sananvapautta, mukaan lukien markkinoinnin vapaus. Samaan aikaan haluaisin kuitenkin tunnustaa myös ihmisen vapauden yksityisyyteensä – eikä ainoastaan yksinkertaisesti huoneena johon piiloutua, vaan myös osana ihmisarvon kunnioittamista. Tähän kuuluu kunnioitus ihmisen viestintäkanavia kohtaan, kunnioitus hänen sosiaalista tilaansa kohtaan ja ylipäätään kunnioitus sitä ajatusta kohtaan, että sosiaaliset arvot hymyilemisestä kädenpuristuksen kautta toisten puhuttelemiseen ovat liian pyhiä liattavaksi yksioikoisen voitonpyynnin vuoksi. Kaupallinen viesti, joka kohtelee toista vain objektina, jolta pitäisi saada rahat pois syyllistymättä laittomuuteen, on väärin.

Kansallinen näkökulma

Tämä oli oikeastaan se, mikä inspiroi minua kirjoittamaan aiheesta ylipäätään: lukiessani puhelinmarkkinoinnin käytännöistä ja suomalaisten kokemuksista sen kanssa, tekstin punaisena lankana kulki tuntuma siitä, että kansakunnan pääosa pitää puhelinmyyntiä yksinkertaisesti sopimattomana. Haluan sanoa, että olen tästä syvästi ylpeä – minusta on hienoa kuulua kulttuuriin, joka sylkee kotiin änkeävän kauppamiehen saappaille ja ei epäröi listata puhelinmyyjää ja feissaria jotensakin saastaisimpina ammatteina jotka kuvitella saattaa, tajusivat ammatinharjoittajat sitä itse tai eivät.

Samaan aikaan kuitenkin lukemissani keskusteluissa oli selkeästi innokasta vastaansanomista myös tätä monin tavoin ilmaistua ja pitkälti verbalisoimatonta näkökulmaa vastaan, minkä luen itse herkästi eräänlaisen kulttuurillisen konfliktin merkkinä: maassamme on niitäkin, jotka tykkäisivät legitimisoida tämän yleisesti tuomitun ammattikunnan toiminnan. Koska en itse ymmärrä tätä näkökulmaa, en osaa oikein vielä sanoa, että onko tämä ihan omaan tilanteeseen jumahtanutta lyhytnäköisyyttä (so. saavutettujen etujen puolustamista; onhan se vaikea myöntää oman ammatin olevan perseestä) vai onko siinä ihan joku filosofiakin takana. Ehkä meillä vain on sellaisiakin ihmisiä, joiden suhde omaan puhelimeensa ja habitukseensa on niin julkinen, että mainosviestit eivät häiritse.

Mitä pitäisi tehdä?

Pitäisin sitä aika hedelmällisenä kehityskulkuna, jos pystyisimme kansakuntana avoimesti keskustelemaan siitä elämäntavasta, jota kohti haluamme kulkea. Haluammeko tosiaan, että puhelinlinjat ovat julkista tilaa markkinoinnille? Haluammeko, että puistot ovat? Haluammeko sähköpostiimme mainoksia? Markkinointihan valtaa kaiken sen sosiaalisen tilan, jonka sille haluamme antaa. Henkilökohtaisesti puhuisin vahvasti kaiken erikseen pyytämättömän suoramarkkinoinnin kieltämisen puolesta ihan jo siksi, että pidän halveksuttavana ihmisen yksityiselämään tunkeutumista kaupallisen voiton toivossa. Viime kädessä tämä on kuitenkin päätös, joka yhteisön on tehtävä yhdessä; se olisi jo isosti eteenpäin, jos suoramarkkinointia koskevaa lainsäädäntöä tarkasteltaisiin kokonaisvaltaisesti ja yhdenmukaistettaisiin koskemaan kaikkia suoramarkkinoinnin muotoja.

(Tämä on aika ironinen näkökulma siihen nähden, että pyöritän itsekin pientä yritystä, joka myy julkisyleisölle viihdetuotteita; siinä voisi kuvitella, että ammun tällä argumentoinnilla omaan jalkaani. Tuomme kuitenkin itseämme esiin markkinointia varten erikseen varattuja kanavia myöten, tärkeimpänä kenties erilaiset asianomaisen alan messutapahtumat. Jokainen kohtaamamme asiakas on vapaaehtoinen ja ottaa itse aloitteen kaupallisen tapahtuman avaamiseen. Näinpä siis minulle on henkilökohtaisesti yhdentekevää, mitä suoramarkkinoinnin sankareille tapahtuu.)

Samaten olisi näin yritysnäkökulmasta mainitakseni ihan kiva, jos samat pelisäännöt koskisivat yrityksille suoramarkkinoimista ja kuluttajia. Minusta on väärin, että jos olen päättänyt olla yrittäjä, niin siitä palkakseni saan joka pirun vuosi 4-5 puhelua eri puhelinluettelofirmoilta siitä, miten yrityksemme on nyt kertakaikkiaan pakko ostaa mainostilaa keltaisilta sivuilta. (Nähtävästi puolueen linja tässä asiassa on, että maassa ei sellaista yritystä olekaan, jonka asiakkaat eivät etsisi palveluntarjoajaansa keltaisilta sivuilta.)

Noin kansantalouden näkökulmasta voisi todeta, että vaikkapa juuri puhelinmarkkinoinnin romahdus voisi olla kerrannaisvaikutuksineen ihan merkittävä taloudellinen takaisku monelle. Kuten sanottu, muunmuassa aikakaus- ja harrastelehtimarkkinat ovat puhelinmarkkinoinnin varassa tätä nykyä. On epävarmaa, miten hyvin lehtien tilauskannat toipuisivat puhelinmarkkinoinnin lopettamisesta.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ei ole menetettyä rahaa, vaan menetettyjä kulutuskantoja: myös ihmiset, joita ei painosteta, käyttävät rahaa. Ja siltä osin kuin eivät käytä, he sijoittavat sen, tai vähentävät kenties omaa työntekoaan. Ei kansallinen elintaso siitä kärsi, jos suoramarkkinointia rajoitetaankin merkittävästi – työn määrä voi vähentyä, mutta koska kulutuskin vähenee, tarkoittaa se vain vapaa-ajan määrän kasvua ja työn uudelleen jakautumista, tai kenties sitä että jokin muu kulutuksen muoto kasvaa täyttämään tyhjiön. Kuka tietää, ehkä ne lehtien tilauskannatkin jatkavat ennallaan – jos asiakkailla oli jotain todellista tarvetta ja halua ostaa lehtiä, niin kyllä he siihen pystyvät ilmankin sokkona puhelinluetteloa läpi kahlaavaa puhelinmyyjääkin.

Niin, se syyhän tälle uudelle blogille oli se, että halusin kirjoittaa tuosta lapsipornon ja sananvapauden risteämiskohdasta. Mielenosoitus aiheen tiimoilta on sovittu ensi tiistaiksi, ja vaikka en sinne olekaan itse pääsemässä, niin olisi kiva jos oma, toivoakseni järkiperäinen selvitykseni asian taustoista inspiroisi muita pohtimaan asiaa ja kenties osallistumaan mielenosoitukseen hyvän, joskin abstraktin asian puolesta.

Taustaa

Tässä “lapsipornokohussa” on kysymys kolmesta asiasta: ensinnäkin on vuoden 2007 alussa voimaan astunut laki lapsipornografian levittämisen estotoimista: kyseinen laki sallii Suomen poliisin laatia ja pitää salassa listoja verkkosivuista, jotka välittävät lapsipornoa (määritelty tuon lain puitteissa lasta esittävien sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien kuvien levittämisenä); lain tärkeämpi kohta on se, joka eksplikoi internet-palveluntarjoajien ja muiden teleyhtiöiden oikeuden olla välittämättä lapsipornoa asiakkailleen. Laki ei tätä suoraan sano, mutta käytännössä tarkoituksena on siis poliisin kerätä, päivittää ja välittää teleyhtiöille sensuurilistaa lapsipornoa tarjoavista verkkosivuista, jotta nämä sitten puolestaan voivat estää käyttäjiltään pääsyn näille sivuille. Laki myös määrää, että tässä toiminnassa käyttäjälle pitää välittää tieto siitä, että tiedonkulku on estetty poliisin sensuurin toimesta.

Tuo laki on aiheuttanut valmisteluvaiheesta asti runsaasti kritiikkiä sananvapausasioista kiinnostuneissa piireissä, mutta vasta kohun toinen vaihe tämän vuoden alussa aloitti tämän nykyisen sirkuksen: sananvapaus- ja lapsipornoasiaa pitkään tutkinut aktivisti Matti Nikki on julkaissut jo pidemmän aikaa sivustoa lapsiporno.info, jossa hän kokoaa aihetta koskevaa uutisointia, omia kirjoituksiaan ja ennen kaikkea listaa poliisin sensuroimista verkkosivuista; kuten muistamme, laki määrää poliisin sensuurilistan salaiseksi, joten Nikki on selvittänyt listan osoitteita troolaamalla niitä verkosta koneellisesti. Tämän vuoden alusta poliisi liitti Nikin sivuston sensuurilistalleen kaikesta päättäen laittomasti; kyseinen lakihan sallii sensuroida vain lapsipornografiaa levittäviä sivustoja, mitä Nikin sivusto ei siis tee. Tästä taas sananvapausaktivistit eivät pitäneet, sehän oli kuin suoraan pahimmista ennustuksista: poliisi rupeaa käyttelemään sensuurikoneistoa luovasti ja ylittää toimivaltuutensa tai ainakin venyttää niitä.

Tuon käänteen aiheuttama runsas julkinen meteli houkutti sitten kolmannen käänteen, eli ministeritason kommentin: nykyinen viestintäministeri, kokoomuksen Suvi Lindén päätti nimittäin puolustaa kritisoitua lakia edeltäjänsä puolesta syyttämällä lain arvostelijoita lapsipornografian puolustajiksi näin: “Missään tapauksessa en voi hyväksyä sitä, että lapsipornon levittämisestä keskustellaan ikään kuin sananvapauden testaamisena. Kyseessä on törkeä rikos, johon suhtautumisessa pitää olla yhtä tiukat pelisäännöt kuin vastaavan materiaalin jakamiseen esimerkiksi painotuotteina.”

Lindénin eittämättä hyvää tarkoittavat sanat on otettu vähemmän kuin positiivisesti vastaan niissä piireissä, joita vastaan hänen kritiikkinsä kärki kohdistuu: Lindénhän sanoo tässä kiertoteitse, että tuota yllä esiteltyä lakia ei saa kritisoida sananvapausperustein, koska lapsipornon pysäyttäminen on niin tärkeää. Kerron kohta tarkemmin siitä, mitä tuossa laissa nyt tarkalleen ottaen kritisoidaan, mutta sanottakoon että asiasta ääntä pitäneet tahot ovat olleet aika yksimielisiä siitä, että Lindén ei nähtävästi ymmärrä, mitä perustuslaillisuus tai johdonmukainen ajattelu tarkoittavat.

Lindénin jälkeen keskusteluun ovat osallistuneet niin puoluekoneistot kuin yksityisetkin ihmiset, kuten minä nyt tässä. Vaikka tämä ei varmaankaan ole totta koko kansakunnan osalta, ääntä pitäneistä ihmisistä enemmistö on tuominnut niin lain kuin Lindéninkin varsin voimakkaasti. Seuraavassa kerron vähän tarkemmin siitä, millaisia ongelmakohtia minä näen tässä asiassa:

Näkökohtia

Tavataan sanoa, että tämä laki olisi perustuslain vastainen; en ole siitä niin vakuuttunut. Vaikka en mikään lakimies olekaan, niin voinen kuitenkin todeta, että laki niin kuin se on kirjoitettu koskee vain poliisin mahdollisuutta ylläpitää salaista luetteloa, jonka se toimittaa palveluntarjoajille, joilla taas on oikeus vapaaehtoisesti ja omasta halustaan toimeenpanna sensuuri. Jos teleyritys tässä nähdään palvelun myyjänä, niin ei sillä ole mitään erityistä velvoitetta myydä asiakkailleen “täyttä ja sensuroimatonta internettiä”. Asiakkaalla on tietysti myös mahdollisuus vaihtaa palveluntarjoajaa, jos oman toimittajan palvelu ei miellytä. Tilanne olisi varsin erilainen, jos sensuuri olisi pakollista.

Pääasiallinen ongelma ei kuitenkaan ole laillisuus, vaan kysymys on menettelytavasta ja arvoista. Muunmuassa seuraavia käytännön huomioita on esitetty:

• Poliisin sensuurilistojen salaisuus tekee vaikeaksi ja joissain tapauksissa käytännössä mahdottomaksi valvoa poliisin toimintaa tässä asiassa. Sensuroitu taho ei saa tietää sensuurista, jos ei satu käyttämään suomalaisen teleyrityksen palveluita, koska sensuuri ei näy ulkomaille eikä poliisi ilmoita kohteeksi ottamilleen tahoille sensuurilistalle joutumisesta. Suomalainen yleisö taas ei voi sensuurin toimiessa tosiasiassa tarkistaa, että onko sensuroitu sivusto sensuroitu syystä. Näin siis ainoa taho, joka poliisia tässä asiassa valvoo, on poliisi itse, kun kellään muulla ei ole realistista mahdollisuutta poliisin tekemiä päätöksiä tarkistaa.
• Poliisin asiantuntemus on helppoa asettaa kyseenalaiseksi tässä asiassa jos vain yllä mainitun listan salaisuuden osaa jotenkin kiertää. Erityisesti voi ihmetellä, miksi sensuurilistojen tuottamista ei ole annettu tehtäväksi valtion elokuvatarkastamolle, jolla on kokemusta, asiantuntemusta ja organisaatio tämäntyyppiseen työhön. Minun silmääni alustavasti varsin vakuuttava Matti Nikin selvitys kertoo, että tuhannesta tutkitusta sivusta hieman alle prosentti sisältää lapsipornoa, noin 2% sisältää linkkejä lapsipornosivuille (mikä siis itsessään ei ole laitonta) tai on muuten harmaata aluetta, 4% sisältää kuvia lapsimalleista vaatteet päällä, 85% sisältää laillista pornoa, 7% on kuolleita sivuja ja loput, noin yksi prosentti, eivät liity asiaan yhtään mitenkään. Kaikkiaan poliisin listaan sisältyy nähtävästi noin 1500 sivua, joten kovin paljoa nuo prosentit eivät tuosta voi heittää ja varmasti turhaan sensuroitujen sivujen osuus kokonaismäärästä on yli 90%.
• Käytetty sensurointimetodi on teknologiansa puolesta täysin tehoton ja triviaali kiertää käytännössä. Toisin sanoen tällainen sensuuri ei estä motivoitunutta yksilöä millään tavoin. Paitsi että valtaosa lapsipornon levityksestä tapahtuu muualla kuin WWW-verkossa (erilaisia internet-protokollia, joilla tietoa voidaan siirtää, on lukuisia; www-sivut ovat vain jäävuoren huippu) ja jää siis auttamatta tämän sorttisen sensuurin ulkopuolelle, on nyt käyttöön otettu sensurointimetodi triviaalia kiertää. Itselläni meni siihen viisi minuuttia, enkä suinkaan ole mikään hakkerihirmu. Mikä vakavampaa, itse sensuuriteknologian olemassaolo helpottaa atk-lukutaitoisen pedofiilin lapsipornohakua, koska palveluntarjoajien uudelleenohjaus poliisin sensuurisivulle kertoo käyttäjälle, että poliisi uskoo kyseisen linkin takana olevan lapsipornoa. Tällä samalla periaatteellahan Matti Nikkikin on oman listansa sensuroiduista osoitteista kerännyt. Näin siis aloitteleva internet-lapsipornon käyttäjä voi helposti päästä etsimänsä, yleensä hyvin hankalasti löydettävän materiaalin jäljille seuraamalla poliisin sensuurin jättämiä jälkiä.
• Poliisi on nähtävästi kertonut, että he eivät pyri sulkemaan tai tiedottamaan kansainvälisille kollegoilleen löydettyjen laittomien sivustojen olemassaolosta. Rehellisyyden nimissä on todettava, että yksi hyvä syy tähän on se, että Suomen poliisi on nähtävästi saanut sensuurilistansa näiltä samaisilta ulkomaisilta yhteistyökumppaneiltaan eikä siis ole tehnyt itsenäistä tutkimusta lapsipornon levitykseen. Tästä huolimatta valitun toimintatavan moraalisuus arveluttaa: sen sijaan, että poliisi yrittäisi pysäyttää lapsipornon levityksen määrätietoisella ja tehokkaalla toiminnalla, se piilottaa asiaan liittyvät tietonsa ja käyttää niitä tehottoman sensuurijärjestelmän ylläpitämiseen. Vaikka muistammekin, että poliisi toteuttaa tässä asiassa vain ministeritason opastusta, niin ei heitä silti luulisi mikään estävän ottamasta myös oikeita askelia itse ongelman ratkaisemiseen.
• Yllä luetelluista kohdista seuraa kenties se käytännössä vakavin kohta: kun huomiomme keskittyy tähän sensuuriasiaan, on sitä puolustavien poliitikkojen helppoa esittää asia niin kuin lapsipornoa ja pedofiliaa vastaan taisteleminen olisi kiinni tästä yhdestä laista ja yhdestä menettelytavasta, oli se sitten miten puutteellinen tahansa. Näinhän asia ei ole, vaan päinvastoin tämän lain hyväksyminen ja voimavarojen hassaaminen sen toteuttamiseen vain lakaisee itse ongelman maton alle; lapsipornon levittäminen voi jatkua rauhassa uutisryhmissä, migratoituvissa verkkoyhteisöissä, P2P-verkoissa ja muissa vastaavissa, kun taas suomalaiset voivat nukkua rauhassa tietäen, että poliisi kyllä sensuroi heidän internettiään, eikä siis mitään sen enempää tarvitse tehdä.

Vaikka nämä käytännön seikat osoittavatkin voimakkaasti valitun lapsipornon vastaisen strategian tehottomuuden suuntaan, on asiassa minun mielestäni myös vakavampikin puoli, nimittäin periaatteellinen:

Itse ongelma

Lapsipornosta ja sensuurista käydyn julkisen keskustelun voimakas vivahde on ollut ajatus siitä, että lasten suojeleminen oikeuttaa lapsipornosensuurin. Niinkin pitkälle on menty ihan ministeritasolla, että sensuuria periaatteesta vastustavat ihmiset on leimattu lapsipornon kannattajiksi ja kaikkien lasten vihollisiksi siksi, että he uskaltavat vastustaa kyseistä lakia. Tämä moraalisen paniikin lietsominen on halveksuttavaa ja alhaista, eikä kuulu eurooppalaiseen, liberaaliin sivistysvaltioon!

Lapsiin vetoaminen on demokratioiden politiikassa todettu niin hyväksi tunnetason liikkeeksi, että se on muuttunut asiaa tuntevilla tahoilla jo kliseeksi. Kyynisenä, lukeneena nuorena miehenä joka ei edes erityisemmin halua perustaa perhettä minun on välillä vaikeaa muistaa, miten tehokas tämä laskelmoitu liike yhä edelleen on aivan liian monien ihmisten parissa. Poliitikon ei tarvitse muuta kuin vedota lasten suojelemiseen (kenen lasten?), niin mikään mitä hän tekee ei voi olla väärin. Esimerkiksi väärin ei voi olla se, että poliisi sensuroi internettiä alle 1% osumatarkkuudella, ilman asiantuntemusta, valvontaa, ilmoitusvelvollisuutta tai valitusoikeutta.

Tässä kohtaa voinkin vetäistä esiin vanhan kunnon porttiteorian: yksi iso syy sananvapausaktivisteille vastustaa tätä sinänsä arkielämässä harmitonta lakia on pelko siitä, että ennakkotapauksen vahvistamana maamme konservatiiviset (lue: muiden elämään puuttuvat) piirit saavat lisää oikeutusta uusille sensuurin ja poliisivallan väärinkäytön tapauksille. Jos hyväksymme lapsipornon tapauksessa viattomien ihmisten kärsimisen sensuurin kourissa (muistakaamme, että nähtävästi vain yksi sadasta poliisin sensuroimasta sivusta sisältää lapsipornoa), luovumme siinä jo yhdestä oikeusvaltion tärkeimmästä periaatteesta, kun innossamme jahdata syyllisiä sensuroimme myös ilolla kenet hyvänsä muun. Jos sallimme salaisen, mielivaltaisen sensuurin tässä yhdessä tapauksessa, niin sitten kysymys ei ole enää siitä, onko valtiolla oikeutta toimia näin, vaan ainoastaan siitä, missä olosuhteissa voimme tehdä “kompromisseja” näiden perusarvojen tiimoilta. Ei ole vaikeaa kuvitella, että ihminen, joka on valmis rankaisemaan viattomia ja sallimaan salaiset poliisioperaatiot yhdessä asiassa, olisi valmis tekemään niin myös toisessa. Siinä ovat sitten vähemmistöjen oikeudet helisemässä, jos mikä vain politiikan päiväperho voi ratsastaa eduskunnassa läpi lain, joka sallii poliisin hyökätä salaisesti kenen vain kimppuun päivän muotimörön varjolla. Nyt jo lapsipornosivustojen sensuroiminen on ymmärtääkseni inspiroinut eduskunnassa joitakin tahoja harkitsemaan rahapelien vastaavaa sensuroimista; miksipäs ei, kun periaatetasolla hyväksytty on kerran hyväksytty, että näin voidaan tehdä. Onhan näin demokratiassakin paljon helpompaa, jos voi estää ikäviksi kokemiltaan tahoilta tiedonvälityksen ja kuulluksi tulemisen mahdollisuuden sen sijaan, että veisi heidät hankalasti oikeuteen ja joutuisi perustelemaan ajojahtinsa oikeutuksen tuomioistuimellekin.

Tässä asiassa on ongelmallista ennen kaikkea se, että laki saa nähtävästi olla miten hölmö tahansa ja niin väärinkäytöksille altis kuin vain sattuu olemaan, kunhan sen nimessä lukee “lapsipornoa vastaan”. En ole vielä lukenut minkäänlaista puolustusta tälle laille, joka ei perustuisi siihen, että sen kritisoiminen itsessään tekee arvostelijan mielipiteen poliittisesti epäkelvoksi, koska eihän kenelläkään kunnon ihmisellä voi olla mitään lapsipornon levittämistä vastaan. Minun luottamustani poliittiseen keskusteluun ei lisää se, että itse asiasta keskustelevia tahoja ovat vain KRP ja sananvapausaktivistit, samalla kun poliitikkojen osalta on epäselvää, tietävätkö he edes mitä heidän laissaan lukee ja mitä se tarkoittaa suhteessa todellisen maailman teknologian ja sosiologian faktoihin.

Rakentavampia ratkaisuja

Vaikka en voikaan puhua muiden puolesta, niin omasta puolestani voin sanoa, että eniten minua risoo tuossa lapsipornolaissa a) sen tehottomuus ja b) poliisin ilmoitusvelvollisuuden puute, valitusoikeuden puute ja sensuurilistojen salaisuus. Nämä ovat siinä mielessä toisistaan erotettavia juttuja, että vaikka sensuuri ei siis teekään muuta kuin saa sitä puolustavat poliitikot näyttämään hyvältä konservatiivipiireissä, niin ainakaan siitä ei olisi niin paljoa periaatteellista haittaa jos se toteutettaisiin julkisesti, oikeusistuimen päätöksellä ja siten, että poliisi ilmoittaa asianosaisille ja yrittää sulkea palvelut, jotka sensuroitavaksi tuomitaan. Vaikka en uskokaan sensuurin olevan toimiva ratkaisu itse lapsiporno-ongelmaan, niin nuo muutokset menettelytapoihin (ja lakiin, mitä tulee listojen salattavuuteen) ainakin kunnioittaisivat vapaan oikeusvaltion periaatteita. Nykyinen käytäntö näyttää siltä, että KRP on valjastettu kulttuuripoliittisen ajojahdin salaiseksi käsikassaraksi, joka ilman yhteisön valvontaa ja aktiivista hyväksyntää metsästää yössä ja suojelee meitä asioilta, joista emme tiedä mitään. Ihan kiva, mutta ei tosiaankaan avoimen hallinnon periaatteiden mukaista!

Olen nyt kirjoittanut puolisen vuotta englanninkielistä blogia Game Design is about Structure. Homma on toiminut ihan kohtuullisesti ja välillä olen kirjannut ylös sellaisiakin aiheita, joita en ehkä olisi ymmärtänyt ihan niin hyvin ilman blogin olemassaoloa. Esimerkiksi kirjoitukseni haasteseikkailupelaamisesta olisi tuskin koskaan nähnyt päivänvaloa ilman blogi-muotoista julkaisua.

Aloitan nyt kuitenkin uuden, suomenkielisen blogin näin erikseen kirjoittaakseni hieman toisenlaisista asioista: siinä missä tuo englanninkielinen blogini käsittelee “elämääni nörttinä” eli peliharrastusta, pelisuunnittelua, genrekirjallisuutta ja vastaavia aiheita, ajattelin tässä kirjoittaa yleisemmin ihmistä kiinnostavista aiheista. Erityisesti keihääni kärki osoittaa filosofisia ja poliittisia kysymyksiä kohti. Tällä ajatuksella uudesta blogista on pari ajankohtaistakin motivaatiota:

• Ensi tiistaina Helsingissä on mielenosoitus poliittista sensuuria vastaan. En ole likimainkaan siellä päin, mutta itse aate kyllä puhuttelee. Tämä liittyy blogaamisasiaan siten, että kaikki joilta olen asiasta kysynyt ovat olleet sitä mieltä, että tuon englanninkielisen blogini lukijat eivät halua sotkea poliittisia kysymyksiä ammatillisesti keskittyneeseen blogiini. No, sitä varten siis uusi blogi. En voi nyt osallistua itse mielenosoitukseen (tai en usko sitä niin tärkeäksi että junailisin Helsinkiin sen takia, kenties), mutta ainakin voin kirjoittaa oman näkökulmani asiaan ja ehkä houkutella jonkun helsinkiläisen liikkeelle puolestani.
• Isäni, joka jätti äskettäin kunnallispolitiikan täällä Sonkajärvellä, on äännellyt vähän siihen malliin, että minun pitäisi mennä ehdolle ensi syksyn kunnallisvaaleissa. Epäilen vähän, että puolue ei välttämättä tykkää ajattelustani, mutta muuten aihe on kyllä ihan huvittava. En tiedä miten paljon kampanjointia olisin tekemässä, mutta poliittisen blogin nyt ainakin voin perustaa ja kirjoittaa vähän muistiinpanoja siitä, millaisia arvoja ajaisin Sonkajärven kunnanvaltuustossa.

Eli lyhyellä tähtäimellä kirjoitan vähän sensuurista, pidemmällä tähtäimellä Sonkajärven kunnallisvaaleista ja pisimmällä tähtäimellä yleensä ottaen mistä nyt mieleen juolahtaa. Voisin vaikka ruveta kommentoimaan sanomalehtiuutisointia: maailmalla tapahtuu aina kaikenlaista pöljää, mistä on helppo iskeä jutunjuurta.

Mitä tulee blogin nimeen, niin se on aiheeseen sopivasti poliittinen kompromissi. (Toisin sanoen, en siis keksinyt mitään parempaakaan.) Lisäksi siinä on se hyvä puoli, että karhun on helppo mennä talviunille jos suomenkielisen blogin pitäminen alkaa kyllästyttämään.